Tämän syksyn parhaimpia lukukokemuksia on ollut Riitta Jalosen kirja Omat kuvat. Kirjassa ovat yhtä aikaa läsnä minä-kertojan lapsuus, nuoruus ja aikuisuus. Ne limittyvät kirkkaina kuvina kirjailijantyön lähtökohdiksi. Lapsuuden kokemuksiin, jotka jättivät vahvan jäljen, kuuluivat nuorena sairastettu tuberkuloosi ja elämä perheessä kasvattiveljen kanssa. Ne vaikuttivat kirjailijan aikuisuuteen asti.
Kirjassa kerrotaan myös myös kirjailijan aikaisemman Kirkkaus-kirjan synnystä ja kokemuksesta Janet Framen omaelämäkerran äärellä. Myös Jalosen Kirkkaus-kirja teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen.
Kun Janet Framen olisi pitänyt mennä pois, hän tuli lähemmäksi. Myrskytuulella menin Hattelmalan harjulle, painauduin tuttua männynrunkoa vasten, tuuli kuljetti sanoja suoraan pään sisälle ja valutti ne ruumiiseeni, josta oli tullut kahden naisen koti.
Toisella kerralla ensiavussa makasin kalpeana ja palelevana ja minua pelotti. Muistin kuinka olin lapsena yötä päivää kipujen takia sängyssä, sanonut että päätä ja mahaa särkee. Mutta ei minun päätäni särkenyt vaan sydäntä.
(Omat kuvat, s. 94).
Kirjailijan tärkeitä työkaluja ovat muistikirjat. Muistikirja on mukana myös Sveitsissä, jonne hän matkustaa uudelleen aikuisena oltuaan siellä nuorena parantolassa. Yöpöydällä muistikirjan vieressä on myös Thomas Mannin Taikavuori. Alpit näkyvät kaukana parvekkeelta.
Kirjan kantavana teemana on kirjailijantyö, josta Riitta Jalonen on sanonut tämän kirjan jälkeen luopuvansa. Omat kuvat on siis jonkinlainen testamentti ja jäähyväinen, joka avaa näkymän kirjailijan sielunmaisemaan. Jalonen on kirjoittanut yli 20 teosta, aikuisten ja lastenkirjoja. Hänen luomansa fiktiiviset henkilöhahmot ovat hänen mukanaan.
Mitä kauemmin uusi puku on ylläni, sen varmempi olen, että olen löytänyt omani.
Tämän minä otan.
Hyvä, nainen sanoo.
On.
Se on tulossa kirjailijaelämäni päätösjuhliin, mutta sitä en enää sano.
Juhliin kutsun ensimmäisen fiktiivisen ihmiseni, esikoisteokseni Viljan. Paikalle tulee muitakin kirjojeni ihmisiä; he syntyivät myötätunnosta jakamaan taakkaa. He ovat pukeneet ylleen juhlavaatteet ja tulleet yhden illan ajaksi maan päälle seurakseni.
——
Olen onnellinen, että mielikuvitukseni ja kaipaukseni loi heidät, sillä olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, että fiktio muistuttaa ruumista suojaavaa ihoa. Fiktio on syntynyt mielen turvaksi.
Ehkä fiktiossa on paikka, jossa poispyyhkiytyneet muistot, ihmiset, tunteet ja tapahtumat hakevat uuden elämän ja hitaasti kirkastavat kohdat, joita ei ole kestänyt katsoa paljain silmin.
Tämän kirjan jälkeen kynä harjoittelee pysähtymistä, elämä ei.
(Omat kuvat , s. 158, 159)
Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022.
KIRJAPIISKU 