Siivosin kirjoituspöytäni laatikoita, ja sieltä löytyi paljon printattuja runoja ja muita tekstejä eri ajoilta, unohtuneita muistivihkoja, joissa käsin kirjoitettuja tekstien aihioita ja monien vuosien turhaa sälää, joita olin säilyttänyt laatikoiden täytteenä. Olen aikaisemmin leikellyt kiinnostavia lehtileikkeitä. Yhden kirjoitusvihkon välistä putosi leike vuodelta 2016, jonka otsikko oli: ”Tsetsenialainen kirjastonjohtaja eli kuukausia kellarissa, koska Venäjä vain pommitti ja pommitti…” Pitkä juttu, jossa hän kertoo kokemuksista Groznyissa sodan jaloissa siviilin silmin. Hän on pitänyt koko ajan päiväkirjaa, mutta sanoo haastattelussa, ettei hän halua julkaista sitä, koska se on liian kauheaa luettavaa. Sodan toinen vaihe loppui 2.2.2000, jona päivänä hän tuli pois kellarista muiden tavoin ja näki hävityksen. Muistan, että juttu kosketti minua ja kirjoitin siitä runon. Jutun teon aikaan Groznyita oli rakennettu uudelleen.
Tänään näen samanlaisia kuvia raunioituneista kaupungeista Ukrainassa. Siellä ei vielä päästä rakentamaan uutta tuhoutuneiden rakennusten tilalle, sillä sota jatkuu ja jatkuu ties kuinka kauan. Lehtiartikkelin inspiroiman runon nimi on Sodan jälkeen, ja sen on julkaistu runokokoelmassani Olkoon nimeni Sade, vuodelta 2017.
Nainen kiiruhtaa raunioiden ohi
katsomatta niitä
että muistot eivät palaisi – aavesärky
pommitetun kaupungin ihmiset joita ei enää ole
ensirakkaus, nuoruuden ystävät, perhe
kellareiden asukit sodan aikana
nousevat haamuina esiin tomusta
Nainen yrittää kovasti oppia rakastamaan
uutta rakennettua kaupunkia, uusia rakennuksia
ei tiedä kuinka jaksaa elää yksin
vain hän muistamassa tuhottua elämää, murskattuja
paikkoja
joissa rakkaat ihmiset hengittivät
vain he saisivat entisen kaupungin eloon
c Seija Salminen
KIRJAPIISKU 
Toi unohtunut
Runo on nii ajankohtainen ja koskettava
TykkääLiked by 1 henkilö