Patti Smithin Apinan vuosi

Kansikuva

Patricia Lee ”Patti” Smith (s. 1946) on yhdysvaltalainen muusikko, kirjailija ja valokuvaaja. Hänen kirjallisesta tuotannostaan olen aikaisemmin lukenut muistelmateoksen Uneksuntaa (Pallaudium, 2016) ja esseeteoksen Omistautuminen (Siltala, 2018).

Uneksuntaa-kirja on helmi kirjojen joukossa; siinä on proosaa, runoja ja ajatelmia. Jo nimikin on kiehtova: alkuperäisen teoksen nimi Woolgathering tarkoittaa sekä uneksuntaa että villanpoimintaa.

Tänä syksynä ilmestyi Patti Smithin Apinan vuosi, joka jatkaa muistelmateosten sarjaa. Se sijoittuu vuoteen 2016, joka on kiinalaisessa kuukalenterissa Apinan vuosi. Kirja alkaa uudenvuodenaatosta, joka ei mene suunnitelmien mukaan, koska hänen ystävänsä Sandy saa aivoverenvuodon ja joutuu sairaalaan.

Meidän oli ollut tarkoitus tavata San Franciscossa ennen bändin Fillmoren-keikkoja ja tehdä samat jutut kuin aina: käydä kahvilla Caffe Triestessä, käydä läpi City Lights Bookstoren hyllyt, ajella edestakaisin pitkin Golden Gatea ja kuunnella Doorsia, Wagneria ja The Grateful Deadia. Sandy Pearlman oli tyyppi, jonka olin tuntenut yli neljällä vuosikymmenellä ja jolla oli tapana vikkelin sanankääntein analysoida läpi Ring-sykli tai joku Benjamin Brittenin riffi.
(Apinan vuosi, s. 13-14)

Heillä oli tarkoitus ajaa San Franciscosta Santa Cruziin, Dream Moteliin. Mutta Sandyn jouduttua sairaalaan Patti päättää lähteä yksin Santa Cruziin. Tästä kirja alkaa. Se kuljettaa lukijaa hotelleissa, baareissa ja kahviloissa ja myös New Yorkin kotiin, asuntoon, jossa on kattoikkuna.

Koko ajan kerronnassa sekoittuvat kiehtovasti todellisuus ja unet. Selittämättömiä asioita tapahtuu. Kirjassa on paljon viittauksia musiikkin ja muihin taiteisiin.  Kirjaa kuvittavat kirjailijan itsensä ottamat mustavalkoiset kuvat. Paljon ollaan matkalla eri maissa, myös Euroopassa. Patti käy Lissabonissa ja pääsee tutustumaan runoilija Pessoan kotikirjastoon.

Veljet ja sisaret, ehtookellot soivat. Lyhdyt valaisevat kuvioituja katuja. Hiljaisuudessa, kuin Edward Hopperin maalauksessa, seuraan polkua, jota Pessoakin kerran kulki, vuorokaudenajoista piittaamatta. Monisieluisen kirjailijan lukuisat näkemisen tavat, lukuisat päiväkirjat ja lukuisat nimet kirjojen kansissa. Astellessani kävelykatujen laatoilla ja kuljettaessani kättäni pitkin murattien peittämiä seiniä satun kulkemaan erään ikkunan ohi – näen herrasmiehen, joka seisoo baarissa hieman kumarassa ja kirjoittaa muistikirjaan. Hänellä on yllään ruskea päällystakki ja päässään huopahattu. Yritän mennä sisään, mutta baarissa ei ole ovea. Katselen miestä lasin läpi ja näen kasvot, jotka ovat tutut ja kuitenkin tuntemattomat.
(Apinan vuosi, s. 107-108)

Apinan vuosi kuluu, mutta kirjailija on kirjoittanut kirjaan vielä epilogin epilogin, joka on kirjoitettu vuonna 2020. Hän lähenee siis nykyhetkeä, Metallirotan vuotta ja kysyy lähimmäisenrakkauden perään Yhdysvalloissa. Myös pandemia vaikuttaa jo elämään, eikä Chinatownissa voida juhlia Metallirotan vuoden alkua.

Kirjoittaminen reaaliajassa – pyrkimys poiketa ajan suunnasta, paeta ajankulua, hidastaa sitä – on tietenkin yrityksenä toivoton. Se ei silti ole täysin vailla mieltä. Jo kirjoittaessani tätä epilogin epilogia tiedän hyvin, että se on vanhentunut jo sinun lukiessasi sitä. Mutta kuten aina, minun on pakko kirjoittaa, olipa minulla todellinen päämäärä tai ei – punoa faktaa, fiktiota, unta yhteen, pitää kiihkeää toivoa yllä, kunnes jälleen palaan kotiin ja istun isäni vanhan kirjoituspöydän ääreen poimimaan talteen sen, mitä olen kirjoittanut.
(Apinan vuosi, s. 203)

Patti Smith: Apinan vuosi. Suom. Antti Nylén. Siltala 2020.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s