Joel Haahtelan pienoisromaani on helmi

Kansikuva

Kun sain käsiini Joel Haahtelan uusimman romaanin, jätin kaiken muun odottamaan. Niin kuin moni muukin kirjallisuuden ystävä minäkin rakastan hänen kirjojaan. Myös Hengittämisen taito palkitsee lukijansa. Se antaa ajattelemisen aihetta ja kauniin kokemuksen. Kaikki tämä kielen ja tarinan avulla.

Kirjan tarina on kirkas ja selkeästi punottu. Siinä on kysymys isän etsimisestä ja isän ja pojan uudelleen kohtaamisesta. Siinä on kyse anteeksiannosta ja rakkauden löytämisestä anteeksiannon kautta. Lukija viedään Kreikkaan sekä pienelle erakkomunkkien saarelle.

   Eikö lopultakin ole aika kirjoittaa, tähän mustakantiseen vihkoon, yrittää tavoittaa sanoilla se, mitä ei voi koskaan tavoittaa, ja etsiä se ihminen, joka kerran lähti, mutta joka ei suostu lähtemään, sillä niin ihminen on, aina kahdessa paikassa yhtä aikaa, poissa ja meidän sisällämme.
(Hengittämisen taito, s. 7)

Poika ottaa selville isänsä olinpaikan, ja selviää että hän elänyt jo jonkin aikaa pienellä Kreikan saarella isä Theodoroksen ja vanhuksen kanssa, joka on asunut saarella jo viisikymmentä vuotta. Poika elää heidän kanssaan kolme kuukautta ja on mukana toimissa. He harjoittavat jumalanpalveluksia joka päivä samaan rytmiin ja rukoilevat. 

   Minä seison kirkon perällä, ja väsymys painaa kaikkialla ruumiissa, suuttumuskin hälvenee. Niin kuin viisitoista vuotta isän poissaoloa olisi kerääntynyt raskaaksi punnukseksi, joka yhtäkkiä alkaa menettää painoaan. Näen kuinka isä Theodoros ottaa suitsutusastian ja hänen varjonsa liikkuu pitkin seinää. Astia helisee ja ilmaan leviää pihkainen hyvä tuoksu.
   En ymmärrä palveluksesta kovinkaan paljon, mutta heidän rukouksensa koskettaa minua.

Se kuljettaa mukanaan askeleita kiveyksellä ja yön tuulta, ihmisiä, jotka ovat kauan sitten kadonneet ja muuttuneet tomuksi, sekoittuneet hiekkaan, palanneet takaisin maaksi, josta ovat tulleet, nousseet taivaalle, sataneet alas, toiseen paikkaan, toiseen maahan ja toiseen aikaan.
(Hengittämisen taito, s. 78, 79)

Kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten saarelle tuli ensimmäinen munkki, isä Efraim, joka istuttu saarelle oliivipuun, joka kasvaa siellä edelleen. Lampukassa palaa tuli, joka on palanut siitä lähtien, kun isä Efraim sen sytytti. Hänen jälkeensä tulleet munkit ovat vaalineet puuta ja tulta ja harjoittaneet päivittäisiä palveluksiaan. Kirjan maailma antaa ajattelemisen aihetta nykyelämän vääränlaiselle helppoudelle, joka saattaa tuhota elämän.

   Ja eikö isä Theodoros kerran sanonut, että aina kun yritämme päästä helpolla, annamme pahalle luvan toimia, sillä paha on loinen, joka ei pärjää yksin maailmassa, vaan tarvitsee aina isännän? Se on tunkeutunut vaivihkaa kaikkialle, kutonut itsensä meidän jokapäiväiseen elämäämme, ja kun olemme välinpitämättömiä, kun me katsomme tarkoituksella toisaalle, valehtelemme itsellemme, hyväksymme vääryyden ja yritämme hyötyä, paha tekee hiljaista työtään maailmassa ja nakertaa meidän sisintämme.
(Hengittämisen taito, s. 143)

Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Otava 2020. Kansi Päivi Puustinen.

Yksi vastaus artikkeliiin “Joel Haahtelan pienoisromaani on helmi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s