Syksy Vilsandin saarella

Lopetuksen enkeli

Pari vuotta sitten luin edellisen, vuonna 2017 suomennetun Tõnu Õnnepalun kirjan Paratiisi ja ihastuin. Siinä kirjassa kirjailija viettää viikon lapsuutensa maisemissa Hiidenmaan kylässä ja palaa lapsuuteensa ja yli kahdenkymmenen vuoden takaiseen maailmaan (kirja ilmestyi eestiksi vuonna 2009). Siksi tartuin innolla Õnnepalun Lopetuksen enkeli -kirjaan, joka ilmestyi Virossa vuonna 2015 ja suomeksi 2020 Jouko Väisäsen suomentamana. Myös Paratiisi on hänen suomentamansa.

Mitä tarkoittaa lopetuksen enkeli? Tässä kirjailijan selitystä:

Myös tälle saarelle matkustin lopettamaan jotakin,
etsimään loppua, en alkua. Jokainen kirjoitettu kirja
on viimeinen kirja. Jokaisen kirjan, jokaisen draaman
jokaisen taiteilijahahmon äärellä valvoo lopetuksen
enkeli. Jos valvoo. Jos ei, mitäpä siitä. Turhaa ajankulua.

(Lopetuksen enkeli, s. 6)

Tässäkin kirjassa kirjailija on Viron saaristoluonnon keskellä, nyt Vilsandin saarella, jonne hän on mennyt kuukaudeksi mukanaan ruokaa ja kirjoja. Näyttämönä on syksyinen saari ja sen luonnontapahtumat. Kirjailija puhuukin kirjassa luonnossa tapahtuvista asioista kuin näytelmistä, esimerkiksi auringonnousu on yksi näytöksistä. Samalla kirjailija on merkinnyt muistiin ajatuksiaan taiteesta. Hän käy vuoropuhelua Leo Tolstoin ja hänen kirjoittamansa Mitä on taide? -teoksen kanssa.

Saarella on myös muita taloja: Jaanin perheen talo ja K:n talo. K. lahjoitti kirjailijalle punajuuria ja Saigyõn (Saigyõ Hõshi) runokirjan. Kirjassa siteerataan joitakin hänen runojaan. Kun K. muuttaa pois, hän antaa kirjailijalle talonsa tämän käyttöön. Kirjailija voi käydä talossa vapaasti, ja kirjailija ottaa tavakseen istuskella myös talon puutarhassa. Talossa on seinällinen vanhoja kirjoja 1900-luvulta ja pieni hylly uudempia, josta kirjailija löytää Czeslaw Miloszin runokirjan. Kirjailija rakastaa Miloszin runoutta, jota siteerataan myös kirjassa.

Viisaus on viisautta vain hetken, silloin,
kun sen oivaltaa. Toisella kertaa se on jo
toistoa, ja kolmannella kerralla pelkkää
tarinaa, tyhjänpäiväistä.

(Lopetuksen enkeli, s. 173)

Nämä lauseet ovat Robert Wilsonia ja hänen teatteritaidettaan käsittelevässä osassa. Taide, teatteri, kirjallisuus ja niiden merkitykset, myös ihmisenä ja kirjailijana olemisen peruskysymykset on muistiinmerkitty kuukauden saarella olon pohdintoina. Minusta parasta kirjassa ovat kuitenkin luonnonkuvaukset, jotka antavat kehyksen kaikelle.

Pilviverho kohoaa etelän suunnalta. Taivas on siellä hennon keltavioletti.
Ei selkeä, mutta sellainen, että saattaa seljetä. Jopa aurinko voi tulla vielä
esiin. Tuuli on yön myötä hiukkasen laantunut ja yhtä lämmin kuin eilen
illalla. Sitten alkaa tapahtua. Hakiessani keittiöstä puurokuppia jäin siitä
melkein paitsi. Katsojan täytyy olla paikalla! Muuten ei tapahtu mitään.
Ehdin paikalle nipin napin. Vasemmalta tulee suuri hanhiparvi ja liikkuu
huudellen pitkin helakkaa taivaanrantaa oikealle, idästä länteen. Ensimmäinen
täällä näkemäni parvi. Nekin ovat lähteneet liikkeelle. Niiden musta liikkuva
jälki jää vielä joksikin aikaa taivaalle, äänijälki ilmaan.

(Lopetuksen enkeli, s. 59-60)

Tõnu Õnnepalu: Lopetuksen enkeli. Suom. Jouko Väisänen. Kirjokansi 2020.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s