Olen lukenut 650-sivuisen Ishiguron kirjan herra Ryderistä, kuuluisasta pianistista, joka on tullut eurooppalaiseen kaupunkiin pitämään konserttia. Välillä luin sivuja harppoen ja aloin jo uupua niin kuin Ryderkin kaikkien käänteiden ja tapahtumien pyörteessä, mihin hän joutui.
Kirja on unenomainen tapahtumien ketju, kuin painajaisuni, jossa eksytään ja joudutaan sivupoluille eikä koskaan päästä perille. Ryder majoittuu hotelliin, ja hän kohtaa ihmisiä, joilla kaikilla on toiveita hänen suhteensa: laukunkantaja ja hänen tyttärensä ja poikansa; hotellinjohtaja ja hänen perheensä ja muita kaupunkilaisia. Käy ilmi, että laukunkantajan poika Boris on Ryderin poika, ja tämä on Ryderin kotikaupunki. Vai onko? Hotellinjohtajan poika Stephan soittaa myös pianoa ja aikoo soittaa samassa konsertissa. Kaupungissa asuu myös vanha pianisti Brodsky, joka harjoittelee niin ikään konserttiin. Ovatko nämä kaikki Ryderin persoonia? Niin voisi tulkita, koska todellinen maailma purskahtelee unimaailman saumoista. Stephanilla on vaikea suhde vanhempiinsa, etenkin äitiinsä, ja heidän suuriin odotuksiinsa. Myös Ryder odottaa vanhempiaan tulevaksi vierailulle ja kuulemaan hänen konserttiaan.
Yhden harhailun päätteeksi Ryder löytää pianon, jolla harjoittelee tulevaan konserttiin kappaletta Asbestos and Fibre. Luin eri lähteistä, että sellaista pianokappaletta ei oikeasti ole olemassa, kirjailija on keksinyt sen tähän. Pianon löytyminen ja soitto sillä on ainoa helpottava tapahtuma Ryderin päivien kulussa vierailun aikana.
Kokosin hetken ajatuksiani ja aloitin sitten Asbestos and Fibren myrskyisän avausosan. Päästessäni sitä seuraavaan tyynempään jaksoon kykenin jo rentoutumaan kunnolla – jopa siinä määrin että soitin suurimman osan ensimmäisestä osasta silmät kiinni.
Avasin silmät toisen osan alussa ja huomasin iltapäiväauringon paistavan takanani olevasta ikkunasta sisään niin, että varjoni lankesi tarkkarajaisena koskettimille. Oloni oli edelleen levollinen, vaikka toinen osa olikin vaativa. Totesin, että hallitsin mainiosti sävellyksen kaikki ulottuvuudet. Muistin, millaisiin mittoihin olin antanut huolestumiseni paisua päivän aikana, ja se vaikutti täysin perusteettomalta. Eikä siinä kaikki, nyt kun työstin valitsemaani sävellystä, tuntui päivänselvältä, että se koskettaisi myös äitiäni. Yksinkertainen totuus oli, että minulla oli kaikki syyt suhtautua illan esitykseen luottavaisesti. (Surullinen pianisti, s. 444)
Varsinaista konserttia Ryder ei koskaan onnistu soittamaan. Kun hän menee lavalle, katsomossa ei ole ketään, tuolit ovat tyhjät. Painajaisuni jatkuu loppuun asti. Kirjaa ei voi järjellisesti selittää, ja sitä voidaan tulkita eri näkökulmista. Se on mielen kuvaus, jossa hallinta on luisunut otteesta.
Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti. Suom. Helena Bützow. Tammi 2019.
KIRJAPIISKU 