Kirjaston kirjat alkavat olla luettu. Ne, jotka kävin lainaamassa ennen poikkeustilaa, jolloin kirjastot olivat vielä auki. Vaikka en kuulu riskiryhmään, enkä ole karanteenissa, kotona olen ollut pakostakin enemmän kuin tavallisesti. Lukeminen on ollut yksi selviämisen keinoista. Nyt on täytynyt turvautua kirjakauppaan. Viime vuonna kertyneet bonusrahat käytin yhteen kirjaan: Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge. Ennen suomennosta kirjaan perustuvaa minisarja esitettiin televisiossa. Muistan, että pidin siitä vaikka se ei vaikuttanut lukukokemukseen.
Stroutin kirja on hienosti kirjoitettu, mestarillinen kuvaus elämästä, jossa keskiössä on eläkkeellä oleva matematiikan opettaja Olive. Hän asuu miehensä Henryn kanssa pienessä Mainen rannikkokaupungissa. Heillä on yksi lapsi, poika Christopher, jonka elämä tulee myös valotetuksi. Romaani on episodimainen, kylän ihmisten elämää kuvataan kaunistelematta, ja Oliven persoona tulee ristivalotetuksi monelta suunnalta kolmentoista tarinan siivin. Pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa. Myös Olivella on mielipiteensä ihmisistä, joista useat ovat olleet hänen oppilaitaan.
Olive on suorapuheinen, ristiriitainen persoona. Hän on vihattu ja rakastettu. Mutta hän on kuitenkin vahvasti tunteva ihminen, joka tuntee kumppanuutta mieheensä. Hän haluaisi rakastaa poikaansa, joka on muuttanut toiselle puolelle maata, mutta tämä ei pidä yhteyttä ennen kuin Henry joutuu sairaalaan ja hoitokotiin. Elämässä sattuu asioita, jotka saattavat vaikuttaa ihmisen koko tulevaan elämään. Niin käy myös Olivelle ja Henrylle, jotka joutuvat ennen Henryn sairautta mukaan äärimmäiseen tilanteeseen ja sanovat toisilleen asioita, joita eivät muuten olisi ääneen lausuneet.
Christopher asuu New Yorkissa toisessa avioliitossa. Vaimolla on kaksi lasta entisistä suhteista, ja hän odottaa heidän yhteistä lastaan. Silloin Christopher pyytää Olivea tulemaan heidän luokseen New Yorkiin.
Ja silti, seistessään poikansa takana odottamassa liikennevalojen vaihtumista, hän muisti miten kaiken keskellä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli ollut niin hellyydenkipeä, että kerran, eikä edes kovin kauan sitten, kun hän oli ollut paikkauttamassa hammastaan ja hammaslääkäri oli tarttunut lempeästi pehmeillä sormillaan hänen leukaansa, kyyneleet olivat kihonneet hänen silmiinsä ja hänen oli täytynyt korahtaa ja niellä kaipauksensa. (”Onko kaikki hyvin, rouva Kitteridge?”hammaslääkäri oli kysynyt.)
Christopher kääntyi katsomaan äitiään, ja hänen tyyni ilmeensä riitti, jotta Olive jaksoi jatkaa eteenpäin, sillä hän oli tosiaan uuvuksissa. Nuoret eivät ymmärtäneet että ihmiselle tuli vaihe, missä ei enää kirmailtu ympäriinsä aamusta iltaan. Elämän seitsemän vaihetta? Niinkö Shakespeare sanoi? No, yksin vanhuudessa oli seitsemän vaihetta! Ja aina välillä sitä rukoili että kuolisi nukkuessaan. Mutta Olive oli iloinen ettei ollut kuollut.
(Olive Kitteridge, s. 311)
Kyllä elämä antaakin jotain Olivelle. Henry on kuollut, ja vaikka hän on jo vanhuuden kynnyksellä, hän saa myös rakkautta aivan ennalta arvaamatta. Ja hän pyytää poikansa perhettä tulemaan luokseen. Kirjassa ei kerrota, tulevatko he, mutta uskon niin, ja Olive saa nähdä lapsenlapsensa.
Tulppaanit kukkivat naurettavan upeasti. Myöhäisen iltapäivän aurinko valaisi ne rinteessä, melkein vesirajassa. Olive näki ne keittiön ikkunasta: keltaiset, valkoiset, vaaleanpunaiset, kirkkaanpunaiset. Hän oli istuttanut sipulit eri syvyyksiin ja ne kukkivat ihastuttavan luonnollisesti. Kun tuuli taivutti niitä kevyesti, rinne oli kuin salaperäinen vedenalainen niitty, jossa kaikenväriset kukat kelluivat. Olive näki ne myös maatessaan ”kuhmuhuoneessa” – jonka Henry oli rakentanut pari vuotta aiemmin ja jonka erkkeri-ikkunan alle mahtui pieni sänky – hän näki tulppaanit auringonpaisteessa, ja joskus hän otti pienet torkut kuunnellessaan transistoriradiota, jota hän piti korvallisellaan aina kun meni pitkäkseen.
(Olive Kitteridge, s. 205-206)
Elizabeth Strout: Olive Kitteridge. Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2020 (alkuteos ilmestyi Yhdysvalloissa 2008).
***********************************************************************
Max Porterin Lanny sijoittuu Lontoon lähellä olevaan pieneen kylään, joita samanlaisia on Englannissa paljon. Kylän lapsia on opetettu kiltteyteen pelottelemalla Isä Suomukalla, joka vie jos ei tottele. Isä Suomukka-vainaa on kirjassa herätetty henkiin. Se kuulee ihmisten puheet ja erityisesti yhden pienen pojan Lannyn äänen. Suomukan kuulemat puheen katkelmat on kuvattu riemastuttavan mielenkiintoisella ulkoasulla.
Tarina rakentuu Lannyn ja hänen perheensä ympärille. Lanny on hyvin erityislaatuinen poika. Kyläyhteisöllä on omat ahtaat sääntönsä ja käsityksensä, ja kun Lanny katoaa, ihmisten raadolliset piirteet tulevat esiin. Kirjan kieli on nautittavaa luettavaa.
Max Porter: Lanny. Suom. Irmeli Ruuska. WSOY 2020.
************************************************************************
Vi on vietnamilaisen perheen nuorin lapsi, ainoa tytär. Kirjassa kerrotaan heidän perheensä tarina Vin näkökulmasta, kuinka he asuvat Vietnamissa ja lähtevät pakolaisina Kanadaan. Vain isä jää Vietnamiin. Kirja on Kin Thuyn esikoisteoksen Ru rinnakkaisteos. Molemmat kirjat perustuvat kirjailijan omiin kokemuksiin.
Kirja on kiehtovasti kirjoitettu, se antaa ajattelemisen aihetta ihmisyydestä ja ihmisten kohtaloista hallitsijoiden ja sotien jaloissa. Lainaus kirjan ensi sivulta:
OLIN KAHDEKSANVUOTIAS, kun kotimme vajosi hiljaisuuteen.
Ruokasalin norsunluunvalkoisella seinällä tuulettimen alla roikkui iso, jäykkä helakanpunainen pahvi, johon oli kiinnitetty kolmensadankuudenkymmenenviiden sivun lehtiö. Jokaiselle lehtiön sivulle oli merkitty vuosi, kuukausi, viikonpäivä ja kaksi päivämäärää: toinen aurinkokalenterin, toinen kuukalenterin mukaan. Heti kun minusta oli tullut niin iso että pystyin kiipeämään tuolille, sain aamulla heti herättyäni repiä uuden sivun esiin. Olin ajan vartija. Etuoikeus vietiin minulta, kun isoveljeni Long ja Loc täyttivät seitsemäntoista vuotta. Sitä syntymäpäivää ei juhlittu, ja sen jälkeen äitini itki joka aamu kalenterin edessä. Minusta tuntui, että äidistä reväistiin jotain irti samalla kun hän irrotti allakasta uuden lehden. Seinäkellon lyönnit, jotka siihen mennessä olivat vaivuttaneet meidän päiväunille, kuulostivat vastedes aikapommin tikitykseltä.
Olin sisarussarjan nuorin, kolmen isoveljeni ainoa sisko, jota kaikki suojelivat kuin lasivitriiniin pantua arvokasta hajuvesipulloa. Nuoren ikäni vuoksi minua varjeltiin perhehuolilta, mutta tiesin silti, että kaksi vanhinta veljeäni joutuisivat taistelukentille sinä päivänä kun he täyttäisivät kahdeksantoista vuotta.
(Vi, s. 5)
Kim Thuy: Vi. Suom. Marja Luoma. Gummerus 2019.
KIRJAPIISKU 