Lempi, Pikku Käpälä, joka on puoliksi intiaani ja puoliksi suomalainen, tulee 45 vuoden jälkeen entiselle kotiseudulleen reservaattiin selvittääkseen äitinsä Rosen kohtaloa. Rose katosi 1970-luvulla ja samoihin aikoihin hänen isänsä Ettu Haverinen menetti muistinsa. Lempi sai puhelun reservaatista, että hänen apuaan tarvittaisiin, koska Ettun muisti oli palannut ja hän alkoi muistaa vanhoja asioita. Kotoa löytyi myös Rosen vanhoja kirjeitä tyttärelleen Lempille. Lempi kertoo sukunsa tarinaa nuoruuden rakastetulleen Jim Harmaaturkille nykyhetkestä käsin.
Kirjassa myös Rose pääsee ääneen. Hänen kohtalonsa alkaa paljastua kirjeistä, jotka Lempi saa luettavakseen. Kirja on poikkeuksellinen sukutarina, traaginen kertomus intiaaninaisen Rosen ja siirtolaiseksi tulleen suomalaisen Ettun avioliitosta ja heidän perheestään ja suvustaan. Se on kertomus siitä, kuinka valkoiset kohtelivat intiaaneja, Yhdysvaltojen alkuperäisväestöä. Kirja on kertomus kadonneista tytöistä, ennakkoluuloista, muistoista, sorrosta ja selviytymisestä. Se on myös kertomus Ettun vanhemmista Helmistä ja Heinarista sekä Rosen äidistä Pattista. Mutta Rose oli poissa eikä hän koskaan palannut. Kirja on myös Lempin ja Jim Harmaaturkin rakkaustarina, joiden onnelliseen kohtaamiseen kirja päättyy.
”…minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus.”
Katja Ketun kieli on rikasta ja voimakasta. Teksti vilisee yllättäviä, omaperäisiä ilmauksia, jotka saavat tarinan elämään ja lukijan hykertelemään. Siinä on maagista voimaa. Kirja on jaettu kymmeneen lukuun: Lähdön polku; Unohduksen polku; Kätkeytymisen polku; Rakastamisen polku; Alistumisen polku; Sotapolku; Katkeruuden polku; Suden polku: Muistamisen polku; Toivon polku. Saatesanoissa lukijalle kirjailija kertoo, että ojibwa-intiaanit olivat alkuperäisväestöä, joiden parantajayhteisö uskoo, että ihmisellä on unessa määrätty polku, jolta tämä seitsemän kertaa elämässään hairahtuu.
Katja Kettu: Rose on poissa. Wsoy 2018, 284 sivua, karttoja.
Fiktiivisen kirjan luettuani minua alkoi kiinnostaa Katja Ketun vuonna 2016 kahden muun naisen, toimittaja Maria Seppälän ja valokuvaaja Meeri Koutaniemen kanssa julkaisema tietokirja Fintiaanien mailla. He tekivät tutkimusmatkoja kolmen vuoden aikana Pohjois-Amerikkaan, alueelle jossa fintiaanit asuivat. Ensimmäinen aineistonkeruu- ja kuvausmatka tehtiin vuonna 2014.
Kirja on todella monipuolinen ja syvällinen, historiallinen dokumentti intiaanien ja suomalaisten siirtolaisten yhteiselosta. Tutkimusryhmälle oli yllätys, miten paljon yhteistä alkuperäisväestöllä, ojibwilla ja suomalaisilla oli. Ojibwit olivat niiden alueiden intiaanien valtaheimo, jonne suomalaiset asettuivat. Meillä on samankaltaisia uskomuksia, jotka liittyvät metsään ja eläimiin. Sauna parantavana voimana on yhdistänyt myös. Kuvataiteilija Carl Gawboy, intiaanin ja suomalaisen jälkeläinen, kiteyttää yhteisen identiteetin sanoihin:
”Metsästä oikeastaan alkaa suomalaisten ja intiaanien tarina.”
Metsäsuomalaiset ja metsäintiaanit kohtasivat toisensa savotoissa. Heitä yhdistivät aluksi myös sosiaalinen syrjäytyminen, alkoholiongelmat, maan heikosta tuottavuudesta johtuva aliravitsemus ja nälkä sekä sauna ja taito hyödyntää luonnonantimia.
Kirjassa on eri ihmisten elämäntarinoita ja faktaa sorron ja alistuksen eri muodoista, joita intiaaneihin, suomalaisiin ja fintiaaneihin on kohdistettu. Ei ole ihme, että Katja Kettu on kirjoittanut myös fiktiivisen romaanin samasta aiheesta. Niin paljon hän on taustatyötä tehnyt ja ihmisten kohtaloihin perehtynyt.
Katja Kettu, Maria Seppälä, Meeri Koutaniemi: Fintiaanien mailla. WSOY 2016, 316 sivua, kuvitettu.
KIRJAPIISKU 