Pääsiäisen hiljaisten hetkien aikana ulkoilun, nukkumisen ja vierailujen lomassa luin Pirkko Soinisen kirjoittaman kirjan Kipulintu. Kirjassa kuljetaan runoilija Maila Pylkkösen maailmaan, hänen elämäänsä ja runouteensa. Runoilija eli vuosina 1931-1986.
En voi sanoa tuntevani hyvin Pylkkösen runoutta, mutta kirja herätti mielenkiinnon ja näytti tien myös hänen runouteensa. Kirjassa maninittujen aikalaisten Eeva-Liisa Mannerin ja Mirkka Rekolan runous ovat minulle tutumpia.
Pirkko Soininen on avannut Pylkkösen mielenmaisemaa nautittavalla tavalla. Kirja puolustaa paikkaansa fikttivisten romaanien joukossa, jotka kertovat tunnetuista edesmenneistä taiteilijoista.
Olen tähtisumua, olen epävakaa neutroni ytimen ulkopuolella, olen koiran turkkiin takertunut kirppu, olen roskalavalta ruokaa etsivä rotta, viemäreistä maan pinnalle kaivautunut, olen tunturin tuulissa huojuva koivu, olen suurennuslasiin osuva auringonsäde, olen pehmeä karhunsammal, majavan kostea silmä, olen samentunut mykiö, olen telakan yli puhaltava pohjoistuuli, ostarin seinään nojaava asunnoton, olen eltaantunut aurinkorasva, olen kumisaappaan pohjaan takertunut purukumi, olen maakotka korkealla puiden latvojen yläpuolella, olen rahiseva sora jalkojen alla…
(Kipulintu, s. 123)
Soininen on käyttänyt kirjassa kertojaa. Runoilijasta kerrotaan hän-muodossa, mutta osaksi kerronta on minä-muodossa. Silloin ajattelee ja puhuu toinen Maila, joka katselee joskus ikään kuin vierestä toisen Mailan elämää. Se on mielenkiintoinen ja osuva keino tuoda uutta näkökulmaa, koska Maila joutui aika ajoin Nikkilän mielisairaalaan horjuvan mielenterveytensä takia. Hän kärsi myös alkoholiongelmasta. Kirja alkaa Nikkilästä:
Petaan, vedän verhot ikkunan edestä, pukeudun.
Menneisyys on vaikea ja esiin kaivettava. Tulevaisuus on tyhjä.
On vain nyt ja nyt on ikuisuus.
On tilaisuus oppia tämä huone, oma huoneeni, yhdestä kulmasta repsottavat katon rappaukset, naksuva patteri, halkeama ikkunalaudassa. Päiväpeiton rypyt. Yöpöydän kulmikkuus. Seison paljon ikkunassa. Se on turvallisin paikka maailmankaikkeudessa.
Ikkunatunne on aina sama: elämä jatkuu lasin takana.
(Kipulintu, s.7)
Aika ei kirjassa kulje kronologisesti niin kuin eivät muistotkaan ihmisen mielessä. Kaikki aika, mennyt, nykyhetki ja tuleva, on läsnä yhtä aikaa. Maila varttui kasvattilapsena tätinsä luona. Hänellä oli itsellään kaksi lasta, jotka joutui lopulta antamaan pois kasvattiperheisiin. Hän poti siitä syyllisyyttä. Myös onnellisia, rakkauden täyttämiä aikoja lasten ja miehen kanssa sisältyi Mailan elämään. Hänellä oli L. Onervaan pitkä ystävyys , jota kuvataan kirjassa paljon. Maila Pylkkönen halusi kirjoittaa, kaikki lähti runoudesta ja taiteilijan kutsumuksesta. Häneltä ilmestyi yhdeksän runokokoelmaa.
Vajan sisällä, kuokan ja haran vieressä makaa lintu. Palleromainen olemus, pieni musta nokka ja päälaella keltaoranssi raita.
Maila nostaa sen käteensä, velton ruumiin, jossa vielä tuntuu lämpö. Hän astuu ulos aurinkoon kuolema kämmenellään. Hippiäinen on äärettömän pieni ja äärettömän kevyt.
Hän haluaa haudata linnun, etteivät haaskaeläimet syö sen kaunista ruumista. Mutta sitten hänen katseensa vangitsevat puristavaan asentoon jääneet jalat, ne ovat kouristuneet kuoleman hetkellä. Hämmentävä yksityiskohta, joka viiltää hänen sydäntään ja tekee kuolleesta linnusta erityisen traagisen. Ei, näitä puhtaita jalkoja hän ei tohdi antaa maahan.
Maila ottaa puutarhasakset ja leikkaa jalkojen nivelet poikki, laukaisee jänteet ja vapauttaa varpaat. Sitten hän hakee keittiöstä läpinäkyvän muovirasian ja asettelee koivet sinne.
Illalla hän kirjoitttaa runon hippiäisestä. Siitä runosta tulee hänen ensimmäisen kokoelmansa avausruno.
(Kipulintu, s. 30-31)
Pirkko Soininen: Kipulintu. WSOY 2023.
KIRJAPIISKU 