Joonatan Tola kirjoittaa omaelämäkerrallista kirjasarjaa, jonka ensimmäinen osa oli Punainen planeetta (2021). Siinä keskiössä oli alkoholisoituneen ja mielenterveysongelmaisen isän tarina. Hullut ihanat linnut jatkaa kertomusta, jossa keskitytään äidin tarinaan isän kuoltua. Kirjan loppusanoissa kirjailija selventää, että teos on osa sarjaa, jossa hän tarkastelee rikkonaista elämäntarinaansa kaunokirjallisuuden keinoin ja mielikuvitusta hyödyntäen.
Kirjassa perheen elämää katsotaan 6-vuotiaan nappisilmäisen pojan silmin. Isä Mikko on kuollut, äiti sairastaa MS-tautia ja on pyörätuolissa. Hän suree Mikkoa, lähes palvoo. Poika sisarineen: huligaanisisko, vanhempi budjettisisko ja pikkuveli, hoitavat perheen asioita äidin kykenemättä siihen juuri ollenkaan. Rahaa on vähän ja lapset joutuvat yhä enemmän toiminaan äitinsä hoitajina. Äiti kuitenkin kirjoittaa romaania, välillä kylvyssä kylpyammeessa, johon poika tekee telineen kirjoituskonetta varten. Äiti rakastaa lapsiaan, ja pojan ja äidin suhde on lämmin. Se kantaa pojan elämää, vaikka hän joutuukin lähes huoltajan asemaan äidin sairastaessa.
Kävin nostamassa äidin WC-pöntölle, mittasin aamulämmön, valmistin jalkaveden. Eteisen läpi rahjustaessaan äiti rullasi laskujen yli ja parkaisi, että hänellä ei aivotoiminta riitä näiden hoitamiseen.
”Minä hoidan kaikki”, esikoinen lohdutti. ”Älä huolehdi mistään.”
Monta iltaa sisko tutki Japanista asti tulleita laskuja itseoppineen tilintarkastajan ammattitaidolla. Hän soitti sinne ja tänne, raastoi juustoa lautaselle ja mätti sitä suuhunsa samalla kun puhui suomea ja englantia sekaisin ja vähän espanjaakin. Toki hän myös luuttusi, tiskasi, maksoi sähkölaskut ja istui taloyhtiön hallituksen kokouksissa.
(Hullut ihanat linnut, s. 18-19)
Kodinhoitaja käy kerran viikossa, mutta ennen pitkää sosiaalivirkailijat ovat ovella. Toista heistä poika nimittää Hanhiemoksi. Äiti on sairas, mutta hän haluaa pitää lapset luonaan. Siihen tarvitaan kuitenkin mies, joka sitten ilmestyykin heidän elämäänsä. Ei mikään ihannemies kuitenkaan.
”Oledko dinä hanhiemo? kysyin ovella seisovalta naiselta.
Hän oli noin 50-vuotias, järjettömän iso henkilö, joka ei meinannut mahtua ovesta sisälle. Perässä tuli jotakuinkin äidin ikäinen, pieni luihun näköinen eloton kalpea nainen, jolla oli violetiksi maalatut huulet, punaiset kaninsilmät, ja niin lituskat kasvot että ihan kuin olisi jyrällä pään yli ajeltu, äiti kuvaili myöhemmin.
Hanhiemo talsi huoneesta huoneeseen jalalta toiselle vaappuen, hitaasti kuin leivällä turvotettu ankka. Kynnet, jotka olivat käyrät kuin varpushaukalla, puristivat jättiläistissejä vasten kansiota (arvatenkin lasten vikalistaa). Hän nuuhki ilmaa kuin näätä kanatarhassa ja loi meihin pälyilevän, ranskanperunan ohi kylmästi kävelevän nirson sorsan katseen: missä oikeat lapset ovat, katse tuntui sanovan, oletko rouva pannut ne kellarihäkkiin vai kenties tappanutkin, ottanut tilalle katulapsia.
(Hullut ihanat linnut, s. 25)
Miehen mentyä heidän elämästään, äiti ja lapset sijoitetaan laitokseen, jossa heillä on asunto. Äidin sairauden edettyä hänet siirretään hoitolaitokseen ja lapset perhekotiin. Kirjailija kuvaa heidän elämäänsä groteskilla huumorilla. Pojan ja koko perheen selviytymistarina on hengästytttävän hurja ja kauhea. Huumori auttaa lukijaa selviytymään. Äidin ja pojan suhteen kuvaus on omakohtaisempaa kuin ensimmäisen osan isän kuvaus. Onhan poika alle 6-vuotias isän kuollessa. Äiti kuolee pojan ollessa noin 10-vuotias.
Hoitolaitoksessa on hoitaja Esa, johon lapsilla on jonkinlainen yhteys. Hän löytää äidin valmiin romaanikäsikirjoituksen, paksun pinkan, josta innostuu ja jota pitää hyvänä. Hän kuitenkin vahingossa hukkaa sen. Esan suulla kerrotaan:
Hän suttasi pari lausetta muistivihkostaan, kirjoitti ja luki yhtä aikaa, lausui: ”Laitostonttu on aktiivihiilen kaltainen vai sittenkin kumilelun kaltainen, imee, venyy ja paukkuu, Ei ei ei…”
Ja vielä: ”Läheltä traaginen on kaukaa koomista. Mutta laitostontun tapauksessa kuitenkin päinvastoin eli mikä kauempaa näyttää traagiselta on laitostontun kokemuksena hemmetin koomista.”
(Hullut ihanat linnut, s. 182)
Nämä lauseet traagisesta ja koomisesta sisältävät jotain oleellista koko kirjan sanomasta.
Kirjassa kuvataan myös väläyksiä pojan aikuisuudesta, kun hänen avopuolisonsa on synnyttämässä. Hän näkee ensimmäistä kertaa kuvan nuoresta äidistään.
Se oli kasvokuva äidistä, vuosia ennen hoitolaitosta, äiti oli ehkä 27-vuotias, raikkaan ja terveen, jopa onnellisen näköinen, pitkät tummat hiukset, korkeat poskipäät, tuuheiden ripsien kehystämät vihreät silmät jotka tuijottivat kameraa, äiti näytti pureskelevan kynsiään, juonivan jotain.
(Hullut ihanat linnut. s.9)
Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut. Otava 2023.
KIRJAPIISKU 