Äiti katoaa.

Kristiina Wallin on julkaissut ensimmäisen proosateoksensa. Hän on tunnettu runoilijana kuudella runokokoelmallaan. Hän on kirjoittanut myös kirjeteokset Puutarhakirjeitä ja Matkakirjeitä yhdessä Hannimari Heinon kanssa.

Jo kirjeissä näkyi hänelle ominainen kielen tyyli, joka jatkuu myös hänen esikoisromaanissan. Kieli on kiehtovaa, kerroksellista ja kuvallista. Se vie kirjan henkilöiden: Ursulan ja Veeran, äidin ja tyttären, pään sisään, mielen syövereihin ja mielikuvitusmaailmoihin, muistoihin. Isä Johannes kuvataan Veran kautta.

Asunto on hiljainen. Kuuntelen pattereiden kohinaa ja oman verenkiertoni ääntä. Kuuntelen vuosia / kuuntelen poissaoloasi. Olet mykkä alue minussa, mutta kirjoitan silti. Etäisyydestä huolimatta olemme samaa. Olemme kahden erillisyyden muodostama ykseys; sykähtelevä kuvio.
Äiti ja tytär. Ursula ja Veera.
(Vaikeampaa on olla näkemättä unia, s. 9)

Ursulan ja Veeran kertomukset vuorottelevat. Ursulan mieli hajoaa ja hän katoaa, kun Veera on vasta lapsi. Ursulan muistumat sijoittuvat tuohon aikaan, 1970-luvulle. Veeran kertomus sijoittuu 2010-luvulle, kirjan nykyaikaan. Veera yrittää kuroa umpeen aikaa lapsuudestaan ja tuoda muistoja äidistä mieleen. Kirja on muistojen kudelmaa, fragmentteja menneestä, joka kurkottaa nykyhetkeen ja omaan identiteettiin. Veera on jättänyt tutkijan työnsä ja lähtee vieraaseen maahan kirjoittamaan. Johannes on hoitokodissa.

Ursula ei jaksa elää perheen arkea ja hänen mielensä järkkyy. Hän pakenee omiin maailmoihinsa ja joutuu mielisairaalaan, jossa häntä hoitaa lääkäri Klaus. Siellä Ursula kuvittelee huvilan ja sinne A:n (Anna Ahmatova). Hän uneksii merestä ja vieraista maista ja metsästä. Tytär on myös hänen kuvitelmissaan mukana.

Huvilan kuistilla istuu vanhus. Hän ei muistuta ketään tuntemaani ja siksi kerron hänelle salaisuuksia. Klausille en kerro juuri mitään, mutta huvilan kuistilla istuva vanhus on luotettava. Kun puhun hänelle, muistan näennäisen mielivaltaisessa järjestyksessä asioita, jotka luulin unohtaneeni.
———-
Istun huvilan kuistilla koko aamupäivän. Harvinainen joulukuin valo paistaa silmiin, viimeinkin valo. Ilmassa leijuu hopeanvärisiä aurinkopalloja, lumen heijastuksia. Ne muistuttavat minua jostakin, mutta en saa mielikuvasta kiinni. Muistat aikanaan, vanhus sanoo. Hänen nimensä on A. Vain yksi kirjain, ilman mitään selityksiä A. Sellaisesta ehdottomuudesta pidän.
Puhumme taloista. A. kertoo näkevänsä toistuvasti samaa unta. Hän lupaa viedä minut sinne, suljettujen silmäluomiensa alle , matkalle Leningradiin, Leningradiin! Kun hän kertoo porttikongista ja vehreästä puistosta, aavistan heti missä olemme. Hän nousee kanssani kuluneet kiviportaat ja pysähtyy sitten asunnon ovelle. Seinään on pinttynyt naisen varjo.
(Vaikeampaa on olla näkemättä unia, s. 131 ja 133)

Sairaalassa tärkeäksi henkilöksi muodostuu Dora, jonka lähtö on kohtalokas Ursulalle. Johanneksen, Ursulan ja Veeran koti on vielä jäljellä. Epilogissa Ursulan silmin katsotaan, kuinka Veera on tullut kotiin ja Johannes hoitokodista istumaan keittiönpöydän ääreen ja nauttimaan leipää, juustoa ja viiniä.

Kristiina Wallin: Vaikeampaa on olla näkemättä unia. S&S 2021.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s