Leena Krohn on kirjoittanut esseekirjan, jossa hän palaa lapsuuteensa ja nuoruuteensa, vaikka hän kirjan jälkisanojen mukaan oli päättänyt, ettei koskaan kirjoita omasta menneisyydestään. Kirja valottaa hienosta hänen kirjailijakuvaansa ja ajatusmaailmaansa. Lopussa on kahdeksan runoa otsikolla Uskoisinko silmiäni.
Kirjan aluksi Krohn mainitsee neljä lausetta, jotka ovat kulkeneet läpi hänen elämänsä: Elämä on unelma, josta herättyämme jää jäljelle vain omien tekojemme muisto; Et ole paikassa vaan paikka sinussa; Katukivien alla on rantahiekkaa; Maailmassa on vain yksi ihminen ja hänen nimensä on Kaikki ihmiset.
Leena Krohn ei pitänyt koulusta, mutta hän luki paljon: kaiken mitä käsiinsä sai. Hän pääsi Helsingin tyttökouluun, koska suoriutui pääsykokeista hyvin, vaikka oli kuumeessa. Hänellä oli jo silloin oma sisäinen maailmansa. Hänen isänsä kuoli toukokuussa Leenan ollessa toisella luokalla. Isän kuolema vei mukanaan Leenan ja hänen kahden sisarensa lapsuuden.
Kirjailija kuvaa sitä, kuinka vaikeaa hänelle oli aikuisuuteen kasvaminen. Hän uppoutui kirjojen maailmaan: runoihin, proosaan sekä elokuviin. Koulunkäynti ei kiinnostanut, ja hänellä oli viisi nelosta tyttökoulun päästötodistuksessa. Mutta hän pääsi kuitenkin lukioon. Ja äkkiä puberteetti oli ohi ja hän kiinnostui muustakin kuin taiteesta ja kaunokirjallisuudesta. Hän alkoi opiskella.
Leena Krohn kertoo häneen vaikuttaneista kirjoista ja henkilöistä. Kirjassaan hän pohtii ihmisenä olemista.
Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi. Aikaulottuvuus, jota ei nähdä, on ihmisen tärkein ulottuvuus.
Ihminen ei ole, hän tapahtuu.
(Mitä en koskaan oppinut, s. 61)
Hän pohtii ihmiseen vaikuttavaa ympäristöä, maisemaa, jossa on syntynyt. Hänelle se on Helsinki.
Vain yksi kaupunki on synnyinkaupunki. Yksi saa ikuisesti edustaa kaikkia muita kaupunkeja maailmassa. Sen maisema on sekä näkyvä että näkymätön, sekä preesensin kaupunki että menneisyyden, unien ja lapsuuden. Siihen maisemaan kuuluvat myös ihmiset, sillä ilman kaupunkilaisia ei ole kaupunkia.
(Mitä en koskaan oppinut, s. 62)
Kirja laajenee pohdintoihin kielestä, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Yksi luku on nimeltään Sanojen kuvat, missä hän analysoi sanojen merkityksiä esimerkkinä Juha Mannerkorven runo Onkija. Inhimillistä tietoisuutta hän lähestyy filosofian kautta: Valvetila, se mitä pidämme havaitsemisen normina, on vain yksi monista tietoisuuden tiloista (s. 100). Leena Krohn kirjoittaa myös unien maailmoista ja unien näkemisen tärkeydestä.
Unikertomus on kuvakertomus todellisuudesta. Sen kuvat toimivat kahdella tasolla: visuaalisina ja vertauskuvina juuri niin kuin taide tekee. Vaikka ihminen saisi nukkua, mutta häntä estettäisiin näkemästä unia, hän pian alkaisi hallusinoida.
Taiteella on yhteiskunnassa monta tehtävää, eräs niistä vastaa unien näkemistä. Ilman taidetta yhteiskunta on mielisairas.
(Mitä en koskaan oppinut, s. 114)
Lopuksi mennään kirjan otsikkoon ja neljään lauseeseen: 1. Mitä en koskaan oppinut syyllisyydestä enkä viattomuudesta; 2. Mitä en koskaan oppinut rahasta enkä köyhyydestä ja rikkaudesta; 3. Mitä en koskaan oppinut kielestä ja kirjoittamisesta; Mitä en koskaan opetellut ja silti opin.
Hän määrittelee kirjailijuuttaan neljännen lauseen lopuksi:
Ihminen pysyy aikansa lapsena, vaikka kuvittelisi harhailevansa sen tuolla puolen tai vaeltavansa ajan edellä tai sivussa. Monologin hiljaisuudessa yksityiset kokemukset yhtyvät historian virtan. Siten yksinpuhelusta tulee osallisuutta, kansalaisuutta, aikalaisuutta.
(Mitä en koskaan oppinut, s. 213.
Kirja herättää paljon ajatuksia ja tunteita. Leena Krohnin pohdintoja ja filosofiaa voi peilata omiin ajatuksiin. .Kirjoittavana ihmisenä pystyin samaistumaan joihinkin hänen ajatuksiinsa. Esimerkiksi pohdinnat ajasta ja paikasta koskettivat minua. Leena Krohn kiinnostaa tietysti myös kirjailijana, onhan Tainaron minulle yksi vaikuttavimmista kirjoista, joita olen lukenut.
Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut. Teos 2021.
KIRJAPIISKU 