Muodonmuutoksia

Kansikuva

Luin Selja Ahavan kirjan Nainen joka rakasti hyönteisiä, ja olin lumoutunut. Olen lueskellut sitä vielä toiseen kertaan ja kirja on kerrassaan hieno. Se alkaa kauniilla kuvauksella koralliriutasta ja korallien hedelmöittymisestä, ja sinne se myös loppuu. Alussa on kyse syntymästä, lopussa kuolemasta. Siihen väliin mahtuu monessa ajassa kulkeva maailma.

Viisi yötä täysikuun jälkeen korallin rakkulat puhkeavat. Jokaisen rakkulan sisältä purskahtaa ulos sekä munasoluja että siittiöitä veteen leijailemaan, toisiaan etsimään, ja niin meri on hetken verran täynnä helmenhohtoista hippua. Kuin maasta taivaaseen kohoavaa lumisadetta, meren hiekasta kohti kuuta leijailevaa tähtipölyä, kaksineuvoista lisääntymisnestettä, jota kuun kelmeä valo valaisee.
Jaloissani maailma hedelmöittyy, ja pääni yllä aukeaa tähtitaivas. Kuu läikehtii meren pinnasta ja rannan valkoisesta hiekasta ja saa tähdet himmenemään avaruuden kerroksiin. Olen kaukana kaikesta.

Tässä maisemassa ihminen on mitätön.
Yhtä mitätön kuin kaikki ne muut pienet lajit, joiden katoamista se itse ei ehtinyt edes huomaamaan. Ja tämä maisema on nyt se, jonka tulemme ensimmäisenä menettämään.
(Nainen joka rakasti hyönteisiä, s. 8)

Kirjassa kerrotaan 1600-luvulla eläneestä Mariasta, jonka esikuvana on ollut Maria Sibylla Merian, joka oli luonnontutkija ja taiteilija, ja joka dokumentoi ensimmäisenä perhosen metamorfoosin neljä vaihetta. Kertomus vie kuitenkin 1800-luvulle ja nykyajan Berliiniin asti. Maria tekee piirroksia ja kirjoittaa muistikirjoihinsa havaintojaan. Hänen elämäänsä kuvataan lapsuudesta vanhuuteen, vaikkakin eri aikakausina.

Maria muuttuu eri naisiksi eri aikakausien läpi kulkiessaan niin kuin hyönteiset läpikäyvät muodonmuutoksen. 1800-luvulla Maria tutustuu Darwinin oppeihin, ja hän matkustaa Japaniin, joka avautui ulkomaalaisille 1868. Hän haluaa tutustua Japanin luontoon ja hyönteisiin. Halu matkustaa Japaniin sai alkusysäyksen hyönteisnaisen kuvasta, jonka hän löysi hollantilaiselta torilta

Mistä tämä kuva tulee? minä tiedustelin myyjältä.
Japanista, hän vastasi.
Minä ostan sen.
Lause tippui huuliltani niin nopeasti, etten muistanut edes tinkiä. Myyjä rullasi hyönteisnaisen pahvikääreseen, minä maksoin hänen pyytämänsä hinnan, ja kun kävelin käärö kainalossa pois satamasta, mielessäni syntyi hiljainen ajatus, joka oli oikeastaan ollut siellä jo pitkään mutta jonka olin jättänyt huomiotta, kuten monet muutkin omasta itsestäni nousevat toivomukset: Tahdon matkustaa.
(Nainen joka rakasti hyönteisiä, s. 181)

Olen ollut kiinnostunut muodonmuutoksista ja käsittelytkin aihetta runoissani. Nainen käy elämänsä aikana monta muutosta. Ihmisellä on eri rooleja ja eri ikäkausia elämänsä aikana. Ahavan proosateos ulottaa metamorfoosin koko pieneen maailmaan, hyönteisineen ja ihmisineen. Luonnon säilyminen on yksi teemoista, samoin tieteen ja uskonnon keskinäinen ristiriita ja vuorovaikutus.

Maria on tullut 1600 -luvulta 2000-luvulle nykyaikaan, jossa hänellä on tyttärensä ja lapsenlapsensa. Hän on jo vanha ja tekee kuolemaa. Kirjassa aika lapsuudesta vanhuuteen kestää tuhansia vuosia.

Nuoruudessani Jumala oli kaikkialla, kodissa ja arjessa, luonnossa ja tähtitieteessä. Hän puhui kasvien ja eläinten yksityiskohdissa ja lähimmäisten toiveissa. Hänen sanansa oli joka paikassa ja ihmiset kuulivat sen. Mutta mitä kauemmin olen elänyt, sitä hiljaisemmaksi Jumala on käynyt ja sitä harvemmin löydän itsestänikään tarvetta hänelle.

Kerran eräänä elokuuiltana kolme vuotta sitten, kun uskalsin vielä ajaa, vuokrasin auton. Kun aurinko laski, lähdin matkaan, ja ajoin kahdeksankymmentä kilometriä Berliinistä luoteeseen. Oli pilvetön, kuuton ilta, ja minä keitin kahvia termoskannuun, pakkasin eväät ja heitin auton takapenkille kassillisen lämpimiä vaatteita.

Sinne, keskelle entistä Itä-Saksan maaseutua, oli nimettu valosaasteelta suojattu alue. Ei se varsinaisesti ollut mikään kaunis paikka, lähinnä neliökilometreittäin pimeää peltoa ja metsää, joitain katuvalottomia kyliä siellä täällä seassa. Alueelle tultiin katsomaan tähtiä. Elän maassa, jossa pimeyttäkin täytyy erikseen suojella. Ilman karttaan piirrettyä rajaa ja teiden varteen pystytettyjä informaatiotauluja me emme näkisi enää taivasta, joka kuuttomana yönä avautuu yllämme syvyyssuunnassa ja jota lukemattomat tähdet kirjovat. Me unohtaisimme sen kaiken.
(Nainen joka rakasti hyönteisiä, s. 311)

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä. Gummerus 2020.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s