Minä, niin kuin monet muutkin, odotin Joel Haahtelan uutta kirjaa innokkaana. Rakastan hänen tyyliään kirjoittaa. Uusin kirja Adélen kysymys on hänen yhdestoista romaaninsa. Se on pienoisromaani, jossa mies matkustaa Etelä-Ranskassa sijaitsevaan luostariin kolmeksi viikoksi. Kirjan rakenne muodostuu näistä kolmesta viikosta.
Mies haluaa selvittää Pyhän Adélen myyttiä ja kohtaloa. Adéle putosi jyrkänteeltä alas, ja tarinan mukaan pelastui. Mies tutkii jälkeen jääneistä asiakirjoista Adélen mysteeria ja sitä, mitä hänelle lopulta tapahtui. Ihmepelastuminen tapahtui noin vuonna 1144. Tutkimisen ohella mies on mukana luostarin elämässä ja tutustuu luostarin asukkaisiin.
Samalla mies käy läpi omaa menneisyyttään ja lapsuuttaan ja muistoja äidistään ja isästään sekä omaa avioliittoaan: suhdetta vaimoonsa ja poikaansa. Mutta miten hän päätyi luostariin? Matkustiko hän selvittämään Adélen kohtaloa vai saadakseen selvyyttä omaan elämäänsä?
Joel Haahtela ei petä tälläkään kertaa. Teksti on nautittavaa luettavaa. Vähäeleistä mutta merkityksellistä ja kaunista kieltä.
Katselen veli Paulia, joka kiiruhtaa polkua pitkin kohti luostaria, hänen loittonevaa hahmoaan. Ihmettelen tapaa, jolla veli Paul puhuu minulle, enkä tiedä mitä ajatella siitä. Kuin hän puhuisi vertaiselleen tai kaltaiselleen, hämmästyttävän avoimesti, ei lainkaan niin kuin vieraalle, joka pian lähtee pois. Näkeekö hän minussa jotain mitä en itse vielä näe?
Vedän syvään henkeä, mutta minusta tuntuu, etten saa kehkoja kokonaan täyteen, vaikka kuinka hengitän. Jokainen hengenveto jää vajaaksi, ja niin on ollut jo vuosia.
Tuijotan ylös ja näen kuinka lumihiutaleet alkavat yksi kerrallaan irtoilla taivaasta, kuin suuri puu joka äkisti varistaa lehtensä. Maailman keskipiste. Missä se sijaitsee? Onko se kaikkialla? Ei minun sisälläni, ei kaukana horisontissa, ei lippaassa kirkon sisällä, vaan kaikkialla samaan aikaan, ei missään.
Joel Haahtela: Adélen kysymys. Otava 2019.
———————————
Ville Hytönen on näyttäytynyt minulle runoilijana, mitä hän tietysti onkin. Luin vastikään hänen uusimman runoteoksensa Välimeri : eeppinen runoelma. Tänä keväänä häneltä ilmestyi kuitenkin proosateos Luumun polte, jonka kuvasto vertautuu tähän runoelmaan.
Luumun polte -kirja on kieleltään yltäkylläinen runsaudensarvi, joka tihkuu Balkanin maiden kylien ja kaupunkien nykyisyyttä ja sodan sävyttämää historiaa, joka pysyy edelleen ihmisten mielissä. Kertojana ovat mustarastaat. Ne seuraavat serbialaisen miehen ja bosniakkinaisen kohtaamista ja viinanhuuruista ja erotiikan täyttämää yhteiseloa. Mies kuvataan värittömäksi ihmiseksi, joka viljelee luumuja kotikylässään. Kylän ravintolassa hän tapaa rehevän ja elämää pursuavan naisen. Heistä tulee vähäksi aikaa pari, vaikka epäsuhtainen. Nainen yrittää maalata kuvaa miehestä. Mies kirjoittaa muistikirjaansa sisäistä maailmaansa, lauseita joita nainenkin salaa lukee.
”Maksaisiko vaivaa elää sellaisen miehen kanssa, jolla ei ole kokemusta elämästä – joka ei tunne vitaalin elämän pimeimpiä lokeroita tai valoisimpia puolia? Maa on tasaista, mutta rinnemailla kuihtuivat kukat iltahelteessä. Voiko sellaisen kanssa keskustella, joka puhuu kauniisti vain luumuista?
Mutta yö sebialaisella pellolla oli muuttanut hänen ajatuksensa. Piilotettu herkkyys oli puhjennut miehessä kukkaan.
Monologi, jota Zorana ei kuule.
Monologi, jota käydään Srdanin omassa mielessä.
Yön viileys, sinun rakkuloille palavat kypsyvän luumarjan kasvosi, poltettu iho. Puhdas ja kevyt, tuhotun vaalea ja hauras samaan aikaan. Minä tunnustelen sinun hiuksiasi.
Nuo kylmät hevoskauppiaan kädet. Pohkeet kuin parkittua purjekangasta. Srdan sai kasvonpiirteitä yhä lisää; kuopalle painuneet posket, suora selkä. Ihokin alkoi kellertää.”
He muuttavat yhdessä Belgradiin, jossa kuvaan astuu myös mies, Tintoretto. Heidän elämänsä alkaa luisua yhä enemmän alkoholin sävyttämäksi ja heidän suhteensa epävarmaksi.
”Hän on lähtenyt lopullisesti. Minä juoksen pitkin katuja.
Mitä tapahtuu kun toinen lähtee ja jäljelle jää ihmisraunio? Jää vain tupakannatsoja, seinään lyötyjä verisiä reikiä, rikottuja kurkkupurkkeja, ja niistä pudonneita tupakannatsoja ja munankuoria. Ja käyneistä luumuista seonnut mies.”
Kirjailija tuntee kuvaamansa henkilöt ja paikat. Hänen kuvauksensa on aitoa ja rohkeaa ja se piirtää värikylläisen kuvan, joka tuoksuu ja maistuu ja vie lukijan voimallisesti kirjan ihmisten elämään ja ajatusmaailmaan. Jossain vaiheessa lukemista tuli mieleen Emir Kusturican hieno elokuva Mustalaisten aika, ja Hytönen mainitseekin Kusturican kirjassaan. Samoin sivutaan runoilija Paul Polanskyn kirjoittamia kirjoja Mustalaistaksi ja Kosovon mustarastaat. Amerikkalainen Polansky on tunnettu Balkanin mustalaisten puolestapuhujana ja hän asui alueella. Kirjassa hän asuu samalla kylällä kuin Srdan.
Kirjasta, jossa mustarastaat ovat kertojina, on sanottu että sitä sävyttää maaginen realismi.
Ville Hytönen: Luumun polte. Gummerus 2019.
KIRJAPIISKU 