Kaksi kirjaa, joihin olen palannut ja joiden ajatuksia olen lukenut uudelleen, ilmestyivät vuonna 2017. Miksi edelleen palaan näihin kirjoihin? Siksi että olen löytänyt niistä itseäni ja saanut vahvistusta omille kokemuksilleni. Valdur Mikitan pohtii kirjassaan Kantarellin kuuntelun taito suomalais-ugrilaisen ihmisen suhdetta luontoon. Kirjassa kuvataan myös virolaisille tyypillisiä kulttuurin piirteitä. Suomalaisen lukijan on mielenkiintoista miettiä yhtäläisyyksiä ja eroja meidän ja eteläisen sukulaiskansan välillä.
Meitä yhdistää metsä. Se on mielenmaisemaamme, jossa kävelemme, samoamme, ja jossa ajatukset selkiytyvät. Ikivanhojen perinteiden mukaisesti käymme edelleen marjastamassa, sienestämässä ja kalastamassa. Metsä on myös henkien paikka, jossa voidaan kohdata mystisiä näkyjä. Virossa tämä näyttäytyy vielä voimakkaampana ilmiönä kuin meillä. Minulle tulee mieleen mummoni, joka kotimetsästä kerran marjastamasta tultuaan kertoi joutuneensa metsänpeittoon. Eri aikakaudet yhdistyvät saumattomasti hybridikulttuuriksi. Tunnistan näistä myös suomalaisen nykyihmisen, jolla on toisessa kädessä sauvasekoitin ja toisessa harava; puolukkahillo ja iPad; kännykkä ja sieniveitsi.
Kirjailija kuvaa riemastuttavasti pohjoista kansanluonnetta. Olemme onnistuneet säilyttämään kaksi kansanluonteen piirrettä: introverttius ja yliherkkyys. Introverttius on ollut välttämätön ominaisuus selviytymiseen metsäseuduilla, missä ei ole liikuttu suurissa laumoissa. Yliherkkä ihminen työstää paljon asioita alitajunnassaan. Herkkyys ruokkii luovuutta lisäämällä assosiaatioiden määrää, mikä tuo mukanaan sen, että ihminen väsyy helposti. Tähänhän on pakotie: metsä! Metsässä ja rannoilla ihminen voi juoksennella yksin ja helpottaa henkistä taakkaansa.
Mikitan kirjoittaa, että luonto ja kulttuuri olivat alkujaan yhtä. Luonnontila kutistuu nykymaailmassa yhä enemmän. Se synnyttää luonnonkaipuuta. Tietoisuutemme hetket, siirtymät henkien maailmaan, jolloin mieleen laskeutuu taivaallinen rauha, ovat lähellä uskonnollista kokemusta. Tässä kirjailija viittaa Japaniin, jossa on selvänä tämä pitkän ajan kuluessa syntynyt kulttuurikerrostuma. Onhan meilläkin uskottu tonttuihin ja metsänhenkiin ja tehty loitsuja ja taikoja, mutta ne ovat olleet erillään uskonnosta.
Se toinen kirja, jota olen paljon lukenut ja jossa on yhtymäkohta ihmisen ja luonnon suhteeseen, on Mikko Hietaharjun Kivilyhty tuulessa. Kirja on filosofinen matka- ja runokirja, ja siinä kuljetaan japanilaisen runoilijan Matsuo Bashõn (1644-1694) jalanjäljillä. Seuraava lainaus kirjasta kuvaa japanilaista luontosuhdetta: Ihmisen ja luonnon välinen raja on kuin lampeen vedetty viiva, buddhalaisittain sekin pienenee vedenpinnan aalloissa. Kirja on kihelmöivän hieno. Jos olet kiinnostunut runoudesta, luonnosta, taiteista, valokuvauksesta, muistoista, kävelystä, se antaa paljon ajattelemisen aihetta ja innostaa omaa luovaa työtä. Siinä on paljon sitaatteja ja myös runoja.
Mikitanin kirjassa on ajatus, että me suomalais-ugrilaiset olemme luontosuhteeltamme pohjoismainen sekoitus intiaaneja ja japanilaisia. Monet elämän asiat, joita vaistomaisesti olemme pitäneet oikeina, ovatkin osoittautuneet oikeiksi. Kuten metsässä kävelyn tervehdyttävä vaikutus. Metsät täytyy siis saada säilymään edelleen. Niiden katoamisen myötä katoaa myös kulttuurimme.
Valdur Mikitan: Kantarellin kuuntelun taito. Suomentanut Anniina Ljokkoi. Sammakko 2017.
Mikko Hietaharju: Kivilyhty tuulessa : vaeltelua runon ja valokuvan maisemissa.. Basam Books 2017.
KIRJAPIISKU 